Näen pienen pojan ilmeen hätääntyvän. Pelokas vilkaisu vierellä kulkeviin luokkakavereihin. Vilkaisu opettajaan. Pienen pojan sydämeen tunkeutuu hätä ja ahdistus. Sellainen, jota ei pojan sydämeen pitäisi tunkeutua. Ikää on kuitenkin vasta seitsemän vuotta.

Hätä ei johdu siitä, että ollaan matkalla uimalasta takaisin koululle. Tuskaa ei aiheuta edessä olevat tavausharjoitukset eikä yhteenlaskun alkeet. Ei mikään kouluun liittyvä. Ei kavereihin.

Hädän aiheuttaa äiti. Äiti, äiti, äiti.

Pienen pojan ikioma äiti kulkee tien toista puolta. Poika kamppailee. Jokainen muu huutaisi iloisesti äidille, vilkuttaisi, hymyilisi, ehkä vähän ylpeänä hihkaisisi , että ollaan tässä uimalasta tulossa. Se on iso asia kouluaan aloittavalle pikkumiehelle.

Mutta ei tämä poika. Hän kääntää katseensa alaspäin. Kostuneet silmät katsovat kengänkärkiä. Hän tuntee äidin läheisyyden, vaikka ei voikaan katsoa tätä.

Äidillä on taas meno päällä. Iloisessa humalassa hän horjuu satunnaisten miesystävien ympäröimänä. Örveltävä joukko. Matkalla jonnekin. Sitä tuskin tietävät itsekään. Äiti elää elämäänsä.

Kouluun päästyään poika on iloinen kavereistaan. Äidin kohtaamisen tuska unohtuu päivän askareissa. Ainakin siltä näyttää. Kukaan ei toki voi oikeasti tietää, mitä seitsenvuotiaan sydämessä liikkuu.

Koulupäivän jälkeen sijaiskodin hoitajat ovatkin taas vastassa. Tuntuu hyvältä taas. Vai tuntuuko?

Tätäkö me haluamme lapsille?

Suomen hallitus, kaunis kiitos viinaveron alentamisesta. Kiitos myös tämän seitsenvuotiaan puolesta. Tämä tarina on tosi. 

Tapsa