Pitkästä aikaa koitti se mainio hetki, että saimme Suomen maahan oikeanvärisen hallituksen. Kyllä tätä on totta vieköön odoteltu. Demarien ylivaltaa on kestänyt suhteellisen kauan.

Jos olisin ollut hallitusherra, en olisi ottanut mukaan vihreitä, vaan heidän tilalleen krsitillisdemokraatit. Vihreissä kun tuppaa olemaan vähän se vika, että kun panokset kovenevat (päätös ydinvoiman lisärakentamisesta), alkaa ote lipsua. Toivottavasti olen väärässä ja vihreätkin osoittavat osaavansa tehdä myös vaikeita päätöksiä. Ihan oikeasti kansakunnan oikeaa etua ajattelelemalla.

Huvitti vahvasti tänään Hesaria lukiessani. Presidenttimme, joka viime vaaleissa sai muhkean voiton (sentään vähän yli puolet äänistä) ei haluakaan ulkopolitiikan johtoon rakasta kilpakumppaniaan, vaaleissa selkeästi (vain vähän alle puolet ännistä) saanutta Sauli Niinistöä.

Minustahan ei toki ole rouva presidentin arvostelijaksi. Ihmetyttää kuitenkin hiukan tuollainen. Ei vaikuta fair play -hengeltä siinä muodossa kun olen sen oppinut ymmärtämään.

Vaikka en kokoomusta äänestänytkään, uskon vahvasti Saulin osaamiseen. Hänessä olisi miestä ottaa esille myös vaikeat puolustuspoliitiset asiat. Idässä on kohta pressanvaalit ja kuka tietää, minkälainen vanhan liiton mies sinne astuu johtoon.

Sauli ymmärtäisi senkin, että ei niiden maamiinojen poistamisessa varmaan niin hirveä kiire olisi ollutkaan. Ne kun eivät siellä varastoissa ole uhkana yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla. Jos ne tarvii kaivaa esiin, niin silloin niiden uhkaa tarvittaisiinkin. Aika paljon kalliimmaksi ja aika paljon vaarallisemmiksi ovatkin nyt osoittautuneet rypälemiinat.

Mutta, tämä asiahan on varmasti huolella ja puolueettomasti mietitty jo silloin päätöstä tehdessä. Kunhan tässä vain kaivelen vanhoja asioita ja saan tikulla silmääni.

 

Muutaman päivän olen tässä sulatellut Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen toimittajan lujaa kannanottoa pääministeri Matti Vanhasen uskottavuusongelmiin. Kelpo toimittaja kun oli kolumnissaan kovasti sitä mieltä, että koska Vanhanen valehteli julkisuudelle paikan, jossa oli kohutun ex-tyttöystävänsä tavannut, meni saman tien luotto koko mieheltä.

Nyt on arvon toimittaja iskenyt aivan naulan kantaan. On hieno huomata, että valtakunnan päälehdeltä palkkaansa nauttiva sananikkari on löytänyt yhden elämän perustotuuksista. Mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin kelpo pääministerimme lemmenasiat? Kuinka mies on voinutkaan olla niin tahditon, että on suoranaisesti syöttänyt pajunköyttä tyttöystävänsä tapaamispaikasta. Ei muuta kuin eroanomus vireille, Matti.

Huoletta voidaan unohtaa Vanhasen saavutukset pääministerinä. Tämän uskomattoman julman valehtelun seurauksena ei miehestä ole enää mihinkään. Ehkäpä koko Suomen uskottavuus EU-puheenjohtajamaana horjuu yhdessä pötyä puhuvan Vanhasen kanssa.

Entisenä free lance -toimittajana en voi kuin tuntea myötähäpeää Hesarin toimittajaa kohtaan. Olisin voinut odottaa moista rimanalitusta jommalta kummalta iltapäivälehdeltä, jotka ovat jo aikaa sitten myyneet moraalinsa ja hyvät tapansa. Mutta että Helsingin Sanomien toimittaja? Enpä olisi todellakaan uskonut.

On naurettavaa, että jotkut toimittajat lähtevät tälle linjalle. He pyrkivät sananmukaisesti olemaan kolmannen valtiomahdin edustajia. Oikeita verikoiria, jotka eivät jätä kiveäkään kääntämättä, jotta varsinkin isokenkäiset eivät selviä pienimmistäkään virheistään. Voimansa tunnossa nämä julkisen sanan edustajat nostavat itsensä pääministeriäkin korkeammalle ja ovat oikeutettuja neuvomaan hänelle käytöstapoja.

Voi aikoja, voi tapoja. Jos joku on sitä mieltä, että pääministeri Vanhasen lemmenseikkailut ansaitsevat sellaisen julkisuuden, kuin ne nyt ovat saavuttaneet, on syytä hetkeksi hiljentyä peilin eteen. Jos kyseessä on itseänsä arvostava toimittaja, kannattaa sieltä peilistä nähdäkin jotakin.

sanoo Tapsa

 

 

 

Sain sähköpostiini kirjeen, jossa oltiin huolestuneita Helsingin Käpylässä sijaitsevan Yhtenäiskoulun lakkauttamisesta. On hienoa, että vanhemmat ovat lähteneet kamppailemaan hyväksi havaitun koulumuodon puolesta. Blogini yläkulmassa oleva linkki tarjoaa Sinulle, lukijani, mahdollisuuden osallistua talkoisiin lasten puolesta.

Yhtenäiskoulu on erinomaisen hyvä koulumalli ja siihen pitäisi nykyajan koulupolitiikassa kaikin tavoin pyrkiä. Nykyinen alakoulu-yläkoulujako on aikansa elänyt, osittain epäonnistunut kokeilu. Se tuottaa jatkuvasti oppilasainesta, jossa osa on jo syrjäytynyt tai ainakin kovaa vauhtia syrjäytymässä yhteiskunnasta.

Isona syynä on kylmästi se, että alakoulun turvallinen ilmapiiri muuttu varsin toisenlaiseksi yläkoulussa. Se alaluokilta asti tuttu opettaja, turvallinen hahmo, ei enää olekaan katsomassa perään. Lapsi, joka ehkä jo ennestään kärsii vanhemmuuden puutteesta, kokee olonsa uudessa ympäristössä epävarmaksi. Se johtaa helposti erilaisiin oireiluihin ja pahimmillaan häiriköintiin tai/ja välinpitämättömyyteen.

Siinä vaiheessa tarvittaisiin sitä tuttua alakoulun opea, joka ystävällisesti mutta tarmokkaasti voisi taas jakaa elämään ohjaavia neuvoja. Alakoulun opettajat kun kuitenkin ovat niitä kasvatuksen ammattilaisia. Yläkoulun puoleltakin toki hyviä opetyyppejä löytyy, mutta erilainen koulutus on ohjannut tuon opettajakunnan enemmän tietojenjakolinjalle.

Joten taistelkaa vain kovasti yhtenäiskoulun puolesta. Niin Käpylässä kuin muuallakin Suomessa. Lasten asia ei todellakaan saisi jäädä säästötoimien alle. Kaikki, mikä lapsilta otetaan pois joudutaan tulevaisuudessa maksamaan moninkertaisena takaisin. Sen asian ymmärtäminen pitäisi onnistua jopa poliitikoilta. Nyt tarvitaan vain poliittista rohkeutta sanahelinän sijasta.

Tapsa

Terve

Lisäsin laskurin blogiini, jotta vähän selviäisi käykö täällä kukaan.

Haluan pitää tätä blogia niille, jotka ajattelevat sydämellään. Toivon, että joku saa täältä jotakin. Mietittävää. Ajatuksia herättävää.

Pitkän tauon jälkeen blogin kirjoittaminen on taas mukavaa. Olen monenlaista kokenut aikuinen mies ja maailman meno on alkanut yhä pahemmin ihmetyttää.

Toivon saavani myös kommentteja. Kannustavia ja miksei lannistaviakin.

Tapsa

 

Näen pienen pojan ilmeen hätääntyvän. Pelokas vilkaisu vierellä kulkeviin luokkakavereihin. Vilkaisu opettajaan. Pienen pojan sydämeen tunkeutuu hätä ja ahdistus. Sellainen, jota ei pojan sydämeen pitäisi tunkeutua. Ikää on kuitenkin vasta seitsemän vuotta.

Hätä ei johdu siitä, että ollaan matkalla uimalasta takaisin koululle. Tuskaa ei aiheuta edessä olevat tavausharjoitukset eikä yhteenlaskun alkeet. Ei mikään kouluun liittyvä. Ei kavereihin.

Hädän aiheuttaa äiti. Äiti, äiti, äiti.

Pienen pojan ikioma äiti kulkee tien toista puolta. Poika kamppailee. Jokainen muu huutaisi iloisesti äidille, vilkuttaisi, hymyilisi, ehkä vähän ylpeänä hihkaisisi , että ollaan tässä uimalasta tulossa. Se on iso asia kouluaan aloittavalle pikkumiehelle.

Mutta ei tämä poika. Hän kääntää katseensa alaspäin. Kostuneet silmät katsovat kengänkärkiä. Hän tuntee äidin läheisyyden, vaikka ei voikaan katsoa tätä.

Äidillä on taas meno päällä. Iloisessa humalassa hän horjuu satunnaisten miesystävien ympäröimänä. Örveltävä joukko. Matkalla jonnekin. Sitä tuskin tietävät itsekään. Äiti elää elämäänsä.

Kouluun päästyään poika on iloinen kavereistaan. Äidin kohtaamisen tuska unohtuu päivän askareissa. Ainakin siltä näyttää. Kukaan ei toki voi oikeasti tietää, mitä seitsenvuotiaan sydämessä liikkuu.

Koulupäivän jälkeen sijaiskodin hoitajat ovatkin taas vastassa. Tuntuu hyvältä taas. Vai tuntuuko?

Tätäkö me haluamme lapsille?

Suomen hallitus, kaunis kiitos viinaveron alentamisesta. Kiitos myös tämän seitsenvuotiaan puolesta. Tämä tarina on tosi. 

Tapsa