Pitkästä aikaa koitti se mainio hetki, että saimme Suomen maahan oikeanvärisen hallituksen. Kyllä tätä on totta vieköön odoteltu. Demarien ylivaltaa on kestänyt suhteellisen kauan.

Jos olisin ollut hallitusherra, en olisi ottanut mukaan vihreitä, vaan heidän tilalleen krsitillisdemokraatit. Vihreissä kun tuppaa olemaan vähän se vika, että kun panokset kovenevat (päätös ydinvoiman lisärakentamisesta), alkaa ote lipsua. Toivottavasti olen väärässä ja vihreätkin osoittavat osaavansa tehdä myös vaikeita päätöksiä. Ihan oikeasti kansakunnan oikeaa etua ajattelelemalla.

Huvitti vahvasti tänään Hesaria lukiessani. Presidenttimme, joka viime vaaleissa sai muhkean voiton (sentään vähän yli puolet äänistä) ei haluakaan ulkopolitiikan johtoon rakasta kilpakumppaniaan, vaaleissa selkeästi (vain vähän alle puolet ännistä) saanutta Sauli Niinistöä.

Minustahan ei toki ole rouva presidentin arvostelijaksi. Ihmetyttää kuitenkin hiukan tuollainen. Ei vaikuta fair play -hengeltä siinä muodossa kun olen sen oppinut ymmärtämään.

Vaikka en kokoomusta äänestänytkään, uskon vahvasti Saulin osaamiseen. Hänessä olisi miestä ottaa esille myös vaikeat puolustuspoliitiset asiat. Idässä on kohta pressanvaalit ja kuka tietää, minkälainen vanhan liiton mies sinne astuu johtoon.

Sauli ymmärtäisi senkin, että ei niiden maamiinojen poistamisessa varmaan niin hirveä kiire olisi ollutkaan. Ne kun eivät siellä varastoissa ole uhkana yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla. Jos ne tarvii kaivaa esiin, niin silloin niiden uhkaa tarvittaisiinkin. Aika paljon kalliimmaksi ja aika paljon vaarallisemmiksi ovatkin nyt osoittautuneet rypälemiinat.

Mutta, tämä asiahan on varmasti huolella ja puolueettomasti mietitty jo silloin päätöstä tehdessä. Kunhan tässä vain kaivelen vanhoja asioita ja saan tikulla silmääni.

Nyt on arvon toimittaja iskenyt aivan naulan kantaan. On hieno huomata, että valtakunnan päälehdeltä palkkaansa nauttiva sananikkari on löytänyt yhden elämän perustotuuksista. Mikä voisikaan olla tärkeämpää kuin kelpo pääministerimme lemmenasiat? Kuinka mies on voinutkaan olla niin tahditon, että on suoranaisesti syöttänyt pajunköyttä tyttöystävänsä tapaamispaikasta. Ei muuta kuin eroanomus vireille, Matti.

Huoletta voidaan unohtaa Vanhasen saavutukset pääministerinä. Tämän uskomattoman julman valehtelun seurauksena ei miehestä ole enää mihinkään. Ehkäpä koko Suomen uskottavuus EU-puheenjohtajamaana horjuu yhdessä pötyä puhuvan Vanhasen kanssa.

Entisenä free lance -toimittajana en voi kuin tuntea myötähäpeää Hesarin toimittajaa kohtaan. Olisin voinut odottaa moista rimanalitusta jommalta kummalta iltapäivälehdeltä, jotka ovat jo aikaa sitten myyneet moraalinsa ja hyvät tapansa. Mutta että Helsingin Sanomien toimittaja? Enpä olisi todellakaan uskonut.

On naurettavaa, että jotkut toimittajat lähtevät tälle linjalle. He pyrkivät sananmukaisesti olemaan kolmannen valtiomahdin edustajia. Oikeita verikoiria, jotka eivät jätä kiveäkään kääntämättä, jotta varsinkin isokenkäiset eivät selviä pienimmistäkään virheistään. Voimansa tunnossa nämä julkisen sanan edustajat nostavat itsensä pääministeriäkin korkeammalle ja ovat oikeutettuja neuvomaan hänelle käytöstapoja.

Voi aikoja, voi tapoja. Jos joku on sitä mieltä, että pääministeri Vanhasen lemmenseikkailut ansaitsevat sellaisen julkisuuden, kuin ne nyt ovat saavuttaneet, on syytä hetkeksi hiljentyä peilin eteen. Jos kyseessä on itseänsä arvostava toimittaja, kannattaa sieltä peilistä nähdäkin jotakin.

sanoo Tapsa

Yhtenäiskoulu on erinomaisen hyvä koulumalli ja siihen pitäisi nykyajan koulupolitiikassa kaikin tavoin pyrkiä. Nykyinen alakoulu-yläkoulujako on aikansa elänyt, osittain epäonnistunut kokeilu. Se tuottaa jatkuvasti oppilasainesta, jossa osa on jo syrjäytynyt tai ainakin kovaa vauhtia syrjäytymässä yhteiskunnasta.

Isona syynä on kylmästi se, että alakoulun turvallinen ilmapiiri muuttu varsin toisenlaiseksi yläkoulussa. Se alaluokilta asti tuttu opettaja, turvallinen hahmo, ei enää olekaan katsomassa perään. Lapsi, joka ehkä jo ennestään kärsii vanhemmuuden puutteesta, kokee olonsa uudessa ympäristössä epävarmaksi. Se johtaa helposti erilaisiin oireiluihin ja pahimmillaan häiriköintiin tai/ja välinpitämättömyyteen.

Siinä vaiheessa tarvittaisiin sitä tuttua alakoulun opea, joka ystävällisesti mutta tarmokkaasti voisi taas jakaa elämään ohjaavia neuvoja. Alakoulun opettajat kun kuitenkin ovat niitä kasvatuksen ammattilaisia. Yläkoulun puoleltakin toki hyviä opetyyppejä löytyy, mutta erilainen koulutus on ohjannut tuon opettajakunnan enemmän tietojenjakolinjalle.

Joten taistelkaa vain kovasti yhtenäiskoulun puolesta. Niin Käpylässä kuin muuallakin Suomessa. Lasten asia ei todellakaan saisi jäädä säästötoimien alle. Kaikki, mikä lapsilta otetaan pois joudutaan tulevaisuudessa maksamaan moninkertaisena takaisin. Sen asian ymmärtäminen pitäisi onnistua jopa poliitikoilta. Nyt tarvitaan vain poliittista rohkeutta sanahelinän sijasta.

Tapsa

Lisäsin laskurin blogiini, jotta vähän selviäisi käykö täällä kukaan.

Haluan pitää tätä blogia niille, jotka ajattelevat sydämellään. Toivon, että joku saa täältä jotakin. Mietittävää. Ajatuksia herättävää.

Pitkän tauon jälkeen blogin kirjoittaminen on taas mukavaa. Olen monenlaista kokenut aikuinen mies ja maailman meno on alkanut yhä pahemmin ihmetyttää.

Toivon saavani myös kommentteja. Kannustavia ja miksei lannistaviakin.

Tapsa

Hätä ei johdu siitä, että ollaan matkalla uimalasta takaisin koululle. Tuskaa ei aiheuta edessä olevat tavausharjoitukset eikä yhteenlaskun alkeet. Ei mikään kouluun liittyvä. Ei kavereihin.

Hädän aiheuttaa äiti. Äiti, äiti, äiti.

Pienen pojan ikioma äiti kulkee tien toista puolta. Poika kamppailee. Jokainen muu huutaisi iloisesti äidille, vilkuttaisi, hymyilisi, ehkä vähän ylpeänä hihkaisisi , että ollaan tässä uimalasta tulossa. Se on iso asia kouluaan aloittavalle pikkumiehelle.

Mutta ei tämä poika. Hän kääntää katseensa alaspäin. Kostuneet silmät katsovat kengänkärkiä. Hän tuntee äidin läheisyyden, vaikka ei voikaan katsoa tätä.

Äidillä on taas meno päällä. Iloisessa humalassa hän horjuu satunnaisten miesystävien ympäröimänä. Örveltävä joukko. Matkalla jonnekin. Sitä tuskin tietävät itsekään. Äiti elää elämäänsä.

Kouluun päästyään poika on iloinen kavereistaan. Äidin kohtaamisen tuska unohtuu päivän askareissa. Ainakin siltä näyttää. Kukaan ei toki voi oikeasti tietää, mitä seitsenvuotiaan sydämessä liikkuu.

Koulupäivän jälkeen sijaiskodin hoitajat ovatkin taas vastassa. Tuntuu hyvältä taas. Vai tuntuuko?

Tätäkö me haluamme lapsille?

Suomen hallitus, kaunis kiitos viinaveron alentamisesta. Kiitos myös tämän seitsenvuotiaan puolesta. Tämä tarina on tosi. 

Tapsa

Toki tietoa olikin venäläisten partisaanien  kauhutöistä Lapissa. Silti tämän päivän Hesarin kauhukuvat pysäyttävät. Lasten, perheiden, kotien tuhoaminen oli todellista elämää myös Suomessa. Vain reilut 60 vuotta sitten.

Näistä asioista on ollut pakko vaieta. Minun oli nuorukaisena vaikea ymmärtää isäni kertomaa: Samasta sodasta palanneet miehet kulkivat rintaman kahden puolen. Itäpuolella kunniamerkit röheästi rinnassa keikkuen. Länsipuolella päät painuksissa, ikään kuin olemassaoloaan häveten. Jotkut valopäät jopa röyhkeästi kysyivät: "Miksi sinne menitte?".

Saman sodan sankarit.

On hyvä, että totuudet vihdoinkin tulevat täysillä julki. Hyvä, että muistutetaan nykynuoria siitä, että todellisuus oli ennen erilaista. Idän varjossa.

Entä nykyajan suomalaislapset? Kuinka moni edelleen ruhjotaan. Nyt omien vanhempiensa taholta. Välinpitämättömyyden vankeina, vastuuntunnottomuuden uhreina. On rankkaa ajatella, että niin moni on onnellisempi poissa omien vanhempiensa luota. Laitoksissa.

Siinä miettimisen aihetta kylliksi.

Tapsa

Tervehdys

Tämä blogini vietti valitettavan pitkään hiljaiseloa. Metsässä vietetyn kesän ja syksyn jälkeen on taas tyhjää aikaa. Tässä olisi yksi keino sen ajan täyttämiseen.

Kevät, kesä ja syksy menivät luonnon keskellä. Puuta kaatui ja metsää harventui. Kaikki oli kohdallaan. Hiljaisuus, maaseudun aidot ihmiset, veden liplatus, ahkera uurastus. Nyt kaikki on taas erilaista. Liikaa joutoaikaa, turhanpäiväisiä juttuja, väkisin keksittyä tekemistä.

Itsenäisyyspäivän lähestyminen saa taas mielen herkäksi. Katselin neljä vuotta rintamalla olleen isäni kunniamerkkejä. Suomen kansalta, urheudesta. Tunsin olevani surkea. Missä ovat minun saavutukseni?

Isä on levännyt tuonpuoleisessa jo pitkään. En pääse häntä enää kiittämään. Paitsi rukouksissani.

Kiitos kaikille teille, urheille miehille ja naisille, jotka teitte meille Isänmaan.

Niin, kirjoitin sen tarkoituksella isolla alkukirjaimella.

terveisin

Metsän poika

Suomi, Sinun rantasi ovat tyynet, rauhalliset. Pinnassa kuultaa Sinun vapautesi, oma, kallis Isänmaamme. Päivä laskeutuu mailleen, kansasi levähtää. Uuden päivän tultua valmiina taas kunnioittamaan.

Heikompana hetkenä tulee kuitenkin mieleen tuskaisiakin ajatuksia. Sellaisia, että miksi meillä Suomessa:

- Lapset kärsivät yhä enemmän?

- Huostaanotot jatkuvasti lisääntyvät?

- Miehet hakkaavat naisiaan ja päinvastoin?

- Vanhat arvot -koti, uskonto ja isänmaa painetaan romukoppaan?

- Kateus on monelle päällimmäinen tunnetila?

- Halutaan trendikkäästi ymmärtää vain erilaisuutta. Kaikkea tuttua ja perinteistä väheksytään?

Hurja veikkaus syistä tulee tässä: Onko Suomessa enää kunnon miehiä, vai onko viimeinenkin miehuus köytetty essun nyöreihin? Ymmärretäänkö ihan varmasti, että tasa-arvossa ei ole kysymys myöskään miehen alistamisesta?

Miehet voisivat ryhdistäytyä. Kunnon terveet elämäntavat onnettoman löysäilyn sijaan, vastuun ottaminen perheestä ja erityisesti lapsista. Yritetään olla edes vähän isiemme ja isoisiemme kaltaisia. Vastuuta pelkäämättömiä.

Osa naisistakin voisi ryhdistäytyä. Ei teidän tasa-arvoisuutenne kärsi siitä, että annatte suosiolla miesten olla miehiä. Pitkässä juoksussa sen asian ymmärtäminen kantaa varmasti hedelmää.

Tämä Suomemme ansaitsee yritteliäämmän kansan. Rinta rottiingille, ollaan ylpeitä suomalaisuudestamme.

Tapsa

Olavinlinna kauniissa Savossa on kuin järkähtämätön Suomi maailman pyörteissä. Paljon vettä, paljon asioita virtaa sen ohitse. On virrannut ja tulee virtaamaan. Välillä tyrskyt iskevät sen rantakallioon vihaisina, jopa armottomina. Väliin kesäauringon helotus saa sen muurit hohkamaan. Talven valta sen väliin peittää, mutta ei pysty sen sykettä hautaamaan. 

Niin olet Sinä, Suomi, kuin tuo vanha linna. Vakaana, järkähtämättä Sinä kuitenkin seisot. Olet kuin oma kansasi, vapaa ja luja. Moneen Sinua viedään ja vedetään. Sinua monesti riuhdotaan.

Mutta kansan mielessä pysyt aina vapaana. Isämme ja isoisämme Sinut kovalla uhrilla lunastivat. Vapautesi säilyttivät. Jotta Sinä ja kansasi saavat lujina edelleen vaeltaa tässä sekavassa maailmassa.

Eivät unohdu isien urheat teot. Eivät niiden miesten ja naisten ponnistukset, joiden edessä me nykyajan ihmiset voimme vain lakki kädessä, noyrästi, polvistua.

Tapsa

Minulle isänmaa on kallis asia. Sen ääretön kauneus, rauhallisuus, mukavat ihmiset ovat arvokkaita. Monesti jokapäiväisessä elossamme vain unohdamme tämän kaiken hyvän ja keskitymme loppujen lopuksi vähäpätöisiin juttuihin ja huoliin.

Tämä kaunis maamme on hyvinkin blogin arvoinen. Täysi arvoitus on vielä se, millaiseksi tämä palsta muotoutuu. Toivon siitä vinkkejä ja palautetta. Tehdään palstaa siinä mielessä yhdessä. 

Onko mukana pelkkää asiaa, kauniita kuvia, rohkeita kannanottoja vai kaunokirjallista tuotetta. Kertokaa. Otan vinkkejä nöyrästi vastaan.

Toivon, että Suomi on Sinulle, lukijani, tärkeä ja rakas.

Palaillaan.

t. Tapsa